Funny, how a triple homicide can really make the day.

The engine of Jarno Ingman’s German male ego booster roared on an autumnal street at downtown Tampere. Before taking off, he waited until the car’s mp3 player loaded the perfect song for the moment. Sadly enough, it was Scooter’s “Fire”. When the first riffs of this god-forsaken song infiltrated the air, this heartless attorney started to guide his black car towards the local police station. With a petite hard-on, he twisted his lips and actually thought that he could make Mick Jagger insanely envious with that face.

Ingman’s day had had a poor start. A local breaking-and-entering artist decided to take a new legal advisor from Ingman’s worst rival, and at home his espresso machine couldn’t keep the required pressure for the optimal crema. Ingman had just been lashing his reptile-like employees with his verbal whip over nothing, when he received a call from the National Bureau of Investigation. Any call from that number was usually a nice money maker, because most of NBI’s cases aroused the media and better yet, went all the way through the Finnish legal system. In a society made for complaining, this was always a perfect opportunity for any spineless lawyer to prolong the process with tax payer’s expense.

This time NBI’s secretary had called Ingman about a certain case that had already made the headlines. The suspect of three brutal killings had informed a need for an attorney after all. The case had been the talk of the town for a while due to the quite strange details and rumours about the total number of victims. The police had half-secretly re-opened a number of unsolved cases of missing persons but still kept everyone in the dark about their suspicions on the matter.

As usual, the local hole-headed drivers were blocking the crossing at the railway station. Although Ingman had a loose schedule, he joined them. Yes, he was an asshole. His new client had a few hours before the trial of imprisonment for the investigation, so Ingman had all the time he needed to hear the suspect’s version of the events and come up with some kind of fairytale to explain and question the link between the suspect and the corpses.

Ingman parked his car that yelled “yes, I have a small one” in front of the police station. He placed his homemade parking pass on the windshield and checked his “concerned citizen” –look in the mirror.

A raven haired female guard with a nice smile let Ingman in and guided him to the meeting room. After the door was closed, Ingman tried to evaluate his new client, who looked tired, worn even, but at the same time held some kind of strength within that made Ingman insecure. Ingman folded his coat on the back of a chair and started the conversation he would never forget.

- Let’s start by you telling why you are here, Ingman said. – I’m not here to judge you, but if you want me to help you, I need the truth. Nothing more, nothing less.

The worn figure before Ingman sat silent for a brief moment and then began to talk. Although Jarno Ingman had seen and heard a lot during his years as a lawyer, this was something out of this world.

Kolmoismurha voi kummasti pelastaa päivän. Jarno Ingman käynnisti saksalaisvalmisteisen autonsa syksyisen kadun varrelta Tampereen keskustan tuntumassa. Hän odotti että auton soitin lataisi juuri tällaisiin tilanteisiin sopivan kappaleen, joka oli Ari Koivusen ”Fuel for the fire”. Kun biisi alkoi soida, käänsi Ingman auton lakiasiaintoimistonsa parkkipaikalta ja lähti huulet jaggermaisesti tötteröllä lipumaan kohti Tampereen poliisivankilaa.

Ingmanin aamu oli alkanut heikosti: murtosarjasta epäilty asiakas oli päättänyt vaihtaa avustajaansa Ingmanin pahimpaan kilpailijaan ja kotona espressokeittimen paineet olivat laskeneet juuri ratkaisevalla hetkellä. Ingman oli paraikaa tiuskinut selkärangattomille palkollisilleen vaihteeksi jostain turhanpäiväisestä asiasta, kun Keskusrikospoliisin Tampereen yksiköstä oli tullut soitto. Puhelut tuosta numerosta olivat lähes poikkeuksetta kullanarvoisia, sillä KRP:n jutut päätyivät usein lehtiin ja mikä parasta, jatkokäsittelyihin asti. Se tiesi töitä juristeille, jotka olivat valmiit valittamaan asiasta kuin asiasta pitkittääkseen prosessia valtion kustannuksella ja omaksi edukseen.

Tällä kertaa poliisi oli ilmoittanut lööppeihin päässeen kolmoissurmaajan haluavan sittenkin avustajan itselleen. Tapaus oli pyörinyt median hampaissa siihen liittyvien omituisten seikkojen vuoksi; poliisi oli vaitonainen vaikka vanhoja, jo toivottomiksi luultuja katoamistapauksia oli avattu uudelleen ja uusia epäilyjä heräsi kuin kristittyjä Nokialla.

Rautatieaseman edustalla tamperelaiset tuttuun tapaansa tukkivat risteystä ja Ingman liittyi heidän uljaaseen joukkoonsa. Hänen uuden asiakkaansa vangitsemisoikeudenkäyntiin oli aikaa vielä muutama tunti, joten Ingmanilla oli riittävästi aikaa kuulla asiakkaan tarina ja kehittää siitä syyttömän ihmisen versio ennen kuin käräjäoikeuden ovet heilahtaisivat Kelloportinkadulla.

Poliisivankilan edustalla Ingman pisti mustan kulkupelinsä ikkunalle teettämänsä pysäköintiluvan, joka oli vakuuttava, vaikkakin epävirallinen. Hän veti kasvoilleen ”huolestunut kansalainen” – ilmeensä jota oli harjoitellut peilin edessä juuri ennen lähtöään.

Irokeesintynkää kantava vartija päästi Ingmanin sisään ja ohjasi tapaamishuoneeseen. Oven sulkeuduttua hänen takanaan Ingman yritti tehdä pikaista arviota uudesta asiakkaastaan: riutunut, kovia kokeneen näköinen, mutta kuitenkin täynnä jotain sellaista vahvuutta, joka teki Ingmanin olon epävarmaksi.

Ingman laskosti takkinsa tuolin selkämykselle.

– Aloitetaan sillä, että kerrot tarinasi, Ingman sanoi. – Minä en ole arvioimassa oletko syytön vai syyllinen, vaan olen täällä sinun apunasi. Joten tarvitsen totuuden.

Vastapäätä istunut hahmo oli hetken hiljaa ja alkoi sitten puhua. Vaikka Jarno Ingman oli uransa aikana nähnyt ja kuullut kaikenlaista, vei tämä voiton kaikesta.